Äiti, emme tiedä paljonko meillä vielä on yhteistä aikaa jäljellä. Ja vaikka sitä olisi enemmänkin, emme tiedä koska Alzheimer vie sinut minusta kauemmas. Niin kauas ettet enää minua muista.
Sen toki tiedän - ja taidat sinäkin tietää - ettei aikaa mahdottoman paljoa ole jäljellä.
Muutama viikko sitten keskustelimme hoitajien kanssa sinusta, hoidostasi ja toiveistasi. Sovimme, että elvytyskielto on voimassa. Et halua kitua kivusta. Keskustelu oli hyvä ja lämmin, vaikka loppuun valmistautumisesta puhuimmekin.
Tänään kävin Antonin kanssa luonasi. Ihana omahoitajasi tuli huoneeseen ja näytti uutta taulua seinällä. Taulussa tosin ei ole kuvaa, mutta siinä on sinun elämäntarinasi. Olit hoitajalle kertonut lapsuudestasi, millainen olet ja mitä toivot.
Liikuttuneena luin tekstiä. Hyvin muistit kaukaiset ajat. Olet kertonut, että perhe on sinulle tärkein. Olet kertonut, että olet kiltti ja viihdyt ihmisten kanssa kunhan saat olla enemmän kuuntelija. Et pidä juoruista etkä toisten kiusaamisesta. Ja tarpeen vaatiessa sanot oman mielipiteesi.
Juuri tuollainenhan sinä olet. Sinä äideistä parhain.
Luin tuota elämäntarinaasi ja lopussa kyyneleet tulvi esiin. Toiveesi on, että elämän loppuvaiheessa kaikki sujuisi kivuttomasti ja että sinua hoidettaisiin ihmisenä. Tarinasi loppui näihin sanoihin.
Sanoihin, joita lupaan vaalia. Kaikkeni tulen tekemään, jotta aikanaan lähtösi on sellainen kuin toivot.
Mutta vielä ei ole lähdön aika. Vielä muistat meidät, lapsesi ja lapsenlapsesi.
Vielä jaksat hymyillä vaikka välillä surullinen oletkin. Vielä jaksat ihmetellä kuinka Antonista on kasvanut niin iso poika. Vielä jaksat sanoa rakastavasi meitä.
Vaikka roolit ovat vaihtuneet välillämme katsot minua välillä tiukasti. Selkeästi näyttäen että haluat olla myös äidin ja aikuisen roolissa. Äidin ja aikuisen joka vielä voi tehdä myös omia päätöksiä.
Mutta ennen kaikkea näen silmistäsi halun vielä olla minulle se rakastava ja huolehtiva äiti, lastenlasten rakas Mummi.
Koska niinhän se on. Perhe on tärkein.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar