Än känner hon igen mig

Det är märkligt tyst här hemma. Anni är med sin kompis. Jukka ute med sitt. Anton på boendet.

Bara jag i huset. 

Så jag sätter mig vid köksbordet och ser om orden kommer. Men jag vet inte om jag kan formulera dem ännu. För det så finns många känslor i mig just nu. 

Framför mig har jag en hög med foton. Foton som jag hämtade idag. Foton från mamma. Min mamma som vi nu i veckan flyttat. Hon är nu i trygghet. 

Men det var en väl lång väg dit. 

Fem nätter har jag nu sovit med ett lugn. Jag har inte behövt svara i telefon nattetid. Det har varit en del av dem. Skönt känns det. Men konstigt. På något vis hann jag under dessa nästan fyra år vänja mig vid den känslan.

Känslan av att hela tiden vara lite på spänn. På spänn hur mamma har det? Hur hon mår?  Det kan hända att jag haft lättare att vänja mig vid känslan genom erfarenheten med Anton? Med honom om något har jag fått vara på alerten hela tiden. Virvelvinden vår.

Vi tittade tillsammans på foton idag. Hon kom ihåg en del. En del inte. Fotot med min gammelmormor är viktigt. Det är dit hon längtar. Till mummila i Karelen. 

För där lär det ha varit bra. Tryggt. 

Och det är ju trygghet vi människor törstar efter. Att bli sedda, hörda och bekräftade. Att inte få ryggen vänd mot oss. Att våga lita på att samhället tar hand om oss när vi inte mera själva kan.

Vi pratade om det. Om trygghet. Och om att jag igen ställer upp i val. Det skulle nog gått mamma förbi annars med hon såg min pins på jackan.

Että sie rohkia tyttö jaksat sade hon. Kyllähän mie svarade jag. Jaksan kun tiedän että tämä on tärkeää. 

Sen glömde hon allt vad val heter. Och jag med för stunden. 

Istället  fortsatte vi att titta på foton och prata om Karelen. Om rötterna hon har där. Om hur stolt hon är över dem.

Här hemma fortsätter jag att titta på fotona. En våg av tacksamhet och stolthet sköljer över mig. Hon har inte haft ett lätt liv. Men hon har gjort vad hon kunnat och varit - är - den bästa av mammor.

Än känner hon igen mig. Jag vet att tiden snart kommer då hon inte mera gör det. Tllls dess ska vi prata om Karelen hur mycket hon vill. Och när hon inte mera känner mig ska jag fortsätta prata om precis vad hon vill.

Miksi ihmeessä suomenkielinen duunariperheestä tuleva valitsi RKP:n?

Otsikon mukaisen kysymyksen sain, jälleen, jokin päivä sitten. No, miten ihmeessä näin on käynyt? Anna minun kertoa tarinani.

Taustani tulee täysin suomenkielisestä perheestä. Ihan tavallisesta duunariperheestä. Äiti on ollut valtiolla töissä mutta jäi jo minun ikäisenäni sairauseläkkeelle. Isä oli sähköasentajana Wärtsilässä. Kotikieli oli suomi.

Ollessani vain 7 kuukauden ikäinen äidin oli mentävä takaisin töihin. Oli saatava leipää pöytään. Yhtäkään suomenkielistä päivähoitopaikkaa ei kuitenkaan ollut vapaana juuri sinä hetkenä. Mutta Folkhälsanilta löytyi paikka.

Vanhempani puntaroivat että kuinkas nyt tehdään? Voiko lasta laittaa sinne? Josko tilapäisesti uskaltaisi?

Näin kävi ja ensikokemukseni ruotsinkielestä ja kuuluisasta Ankkalammikosta on Folkhälsanin päiväkodista. Hyvä päiväkoti olikin ja muistot ovat lämpimiä. Paitsi puurosta en pitänyt. Sen muistan.

Henkilöstö oli lapsista välittävä. Osaan heistä törmään vieläkin kaupungilla. Ja uskomatonta kyllä, muistavat minut vielä! Viimeksi viime lauantaina sain halata erästä heistä.

Reissusta ei tullut tilapäinen pulahdus Ankkalammikossa, vanhempani kun huomasivat että sain toisen kotimaisen kielen ilmaiseksi. Ihan kaupan päälle. He miettivät, että voisiko tuosta olla hyötyä tulevaisuudessa? Joten matka suomenruotsalaisten ihmeelliseen maailmaan sai jatkua.

Kuusivuotiaana minun kielitaitoni testattiin, olihan peruskoulu alkamassa. Testit osoittivat, että kumpikin kieli oli yhtä vahvoja. Näin ollen ei ollut estettä jatkaa uintia Ankkalammessa ja arvio oli että hyvin pärjään ruotsinkielisessä koulussa.

Näin tapahtui ja kiitos koulu- ja opintopolkujen olen saanut elää elämäni kahdessa maailmassa. Kotona suomenkielisessä. Koulussa ja ystävien kanssa ruotsinkielisessä. Pääosin meni hyvin, mitä nyt joskus suomenkieliset minua Hurrittelivat ja ruotinkieliset Finntupittelivat.

Siitäkin selvisin vaikka jokunen kyynel taisi joskus kiukusta johtuen tulla.

2000-luvun alussa tein töitä narkomaanien ja heidän omaistensa kanssa. Näin paljon epäkohtia. Halusin vaikuttaa. Ja niin teinkin. Annoin haastatteluja lehtiin. Kirjoitin mielipidekirjoituksia. Mutta muutosta parempaan ei kuitenkaan tapahtunut.

Mietin, pitääkö politiikan kautta yrittää. Onnistuuko se parhaiten sieltä?

Tässä vaiheessa olin ehkä saanut jo jonkin verran julkisuutta ja kun kuntavaalit 2004 lähestyivät käytännössä kaikki puolueet Vaasasta olivat minuun yhteydessä. Kaikki paitsi RKP. He eivät vielä siinä kohtaa olleet miettineet minua vaihtoehtona.

Kiinnostukseni vaikuttamiseen oli herännyt ja tutkin puolueiden ohjelmia. Tutustuin heidän arvoihinsa. Pragmaattisena ihmisenä mietin myös kysymystä siitä, missä puolueessa pääsee parhaiten vaikuttamaan? Yksin on vaikea saada aikaan muutosta mutta joukolla on jo voimaa ja vipuvartta.

Vaasassa RKP oli tuolloin - kuten nytkin - suurin puolue. Valtakunnallisesti puolue on pieni, mutta on aina ollut kokoansa suurempi vaikuttaja. Kuten nykyäänkin. Lisäksi sen arvot sopivat omaan arvomaailmaani ja pohdin, että ehkä tuonne sopisin. 

Ehkä sinne yksi suomenkielinen duunariperheestä tulevakin mahtuu? Onhan siellä katto korkealla ja seinät leviällä kuten sanonta kuului, ja yhä kuuluu.

Niin siinä sitten kävi, että otin yhteyttä RKP:n  Thomas Öhmaniin. Muistan hyvin puhelinkeskustelumme. Olin eräässä paikallisessa tavaratalossa, kävelin ruokahyllyjen välissä kun soitin. Puhelin taisi olla Nokian 1100. Kosketusnäytöstä en siihen aikaan ollut kuullutkaan.

Thomas ilahtui soitostani. Toivotti lämpimästi mukaan puolueeseen ja kertoi seuraavista askelmerkeistä.

Askeleet johtivat läpimenoon ja suoraan valtuustoon ja sain paikan myös sosiaali- ja terveyslautakunnasta, jota Thomas johti. Hän opetti minulla paljon politiikasta.

Joakim Strand on toinen henkilö joka poliittisella urallani on ollut merkityksellinen. Aloitimme yhdessä politiikan untuvikkoina tuolloin 2004 ja yli 20 vuotta on nyt yhteistä taivalta takana. 

Tällä tiellä on jatkettu ja äänestäjät ovat tähän mennessä vaaleissa antaneet luottamuksensa. Miten 13.4 käy jää nähtäväksi. Kansa päättää kuten pitääkin.

Jos luottoa on tullut äänestäjiltä niin on sitä tullut myös puolueelta, vaikka sitä aikanaan hieman jännitinkin. Jännitin sitä, että kelpaanko vaikka en ole suomenruotsalainen? Kelpaanko vaikka en tuntenut kaikkia eikä minulla ollut suomenruotsalaista sukua tai verkostoa? 

Kelpasin. 

Luottoa on tullut uudestaan ja uudestaan. Olen saanut vastuuta ja niitä niin sanottuja raskaan sarjan pestejä. Kuluneeseen 20 vuoteen kuuluu mm 10 vuotta kaupunginhallituksessa, 10 vuotta Vaasan vammaisneuvoston puheenjohtajana, viimeiset kolme vuotta Pohjanmaan hyvinvointialueen hallituksen puheenjohtajana ja syksystä 2024 lähtien olen osa puoluehallitusta.

Vastuuta ja valtaa on siis annettu ja sitä olen parhaani mukaan käyttänyt, arvoja aina kuunnellen.

Varsinainen äidinkieleni on siis suomi, mutta 2016 suivaannuin niin silloisen hallituksen toimista, että vaihdoin äidinkieleni ruotsiksi. Kyse oli siitä, että Vaasan keskussairaalan statusta oltiin laskemassa ja silloiset hallituspuolueet ajattelivat, että Seinäjoki kyllä pärjäisi myös ruotsinkielisten kanssa.

Helsingin sanomatkin noteerasi kiukkuni ja hämmästyksekseni sain lehdestä lukea, ihan kuvan kera, seuraavan otsikon Vaasalaisvaltuutettu suuttui ja muutti äidinkielensä ruotsiksi päivystyssairaalapäätöksen vuoksi

No, kaikki me tiedämme miten "sairaalakamppailu" päättyi ja hyvä niin.

Mitä hyötyä taustastani on ehkä vuosien varrella ollut? Uskon, että se omalta osaltaan on vaikuttanut yhteistyöhön muiden puolueiden kanssa. Kieli on ollut jaettu ja luottamus siihen, että ajan aina tasavertaisesti kaikkien, myös suomenkielisten etua on ollut vahva. 

Voi olla, että aatemaailmani olisi voinut joiltain osin sopia toiseenkin puolueeseen mutta RKP oli - ja on - se sopivin minulle. Kootaan suurempi vaikuttaja ja sinne mahtuu myös tällainen itsepäinen, suomenkielinen duunariperheestä tuleva maailmanparantaja joka pitää puiden halaamisesta.

Siinä tarinani taipaleesta puoluepolitiikkaan.

Anne 

PS jos mietit minne sijoitun akselilla oikea-vasen ja konservatiivi-liberaali niin näin:

Vi behöver lägereldar

Äntligen har du somnat. Det tog lite längre än vanligt och det var nog mitt fel. Min telefon plingade och hade sig så du vaknade till ljudet. Men nu sover du.

Vet du Anton, mamma har senaste veckan tänkt mycket på lägereldar. Du vet såna vi brukar vara till då vi är ute och vandrar i skogen. En eld i mitten och så sitter människor runt elden och värmer sig. Kanske grillar korv. Kanske pratar lite med varandra. Även med främmande människor.

Det är något helande i den känslan. Värmen. Lugnet. Respekten för varandra.

Respekten för varandra är något jag saknar i världen just nu. Globalt. Och ibland i politiken helt lokalt.

Det känns ibland att det bara handlar om att övertyga andra om varför någon har rätt. För den som har rätt vinner. Eller? För vem vet vad som alltd är rätt? Det ena rätta för mig kan vara något annat för dig.

Men förra torsdagen fick jag uppleva en genuin känsla av att sitta runt en lägereld. Utan en fysisk sådan dock. Jag hade blivit inbjuden att komma med på en Dialogpaus om temat "den sociala tryggheten i Finland – nu och i framtiden".

Det var något befriande i att få sitta i en cirkel med ett gäng männisor från olika delområden i samhället. Titlar och meriter var bortskalade och vi satt där med bara våra förnamn.

Ingen avbröt. Alla lyssnade respektfullt på varandra. Och det var en harmonisk stämning i cirkeln.

Vi kom överens om att inte tala utåt om vad andra sagt. Men det man sagt själv får man dela. Jag ska inte dela vad jag sade men hellre vad jag kände. För jag kände. Kände så ögonen tårades.

Fick stiga ur cirkeln och samla mig. Tårka en tår eller två. Hann tänka att vad i hela friden ska nu deltagarna tänka om mig? Att jag inte kan kontrollera mig? Men så kände jag de accepterande blickarna. 

För det är okej att fälla tårar. Det är okej att visa sin sårbarhet.

Citerar mig själv från slutrundan vi gjorde. Om hur vi känt att jobba på det här viset?  "Känslan är tacksamhet, jättefint att ha fått sitta med här. Tänk om vi sku kunna göra politik på det här viset. Tänk om?"

Ja tänk om? Tänk om beslutsfattare i världen, det må vara globalt eller lokalt, mera kunde sitta runt lägereldar?

Jag tror bestämt världen skulle må lite bättre då.